-Jos saisin olla jokin eläin, olisin koira, mä sanoin ja aloin haukkumaan kuin koira. Mikko katsoi mua nauravilla silmillään.
-Mikä eläin sä olisit, Mikko?
Mikon hymy hyytyi ja sen silmissä näkyi pelko. Se katsoi taivaalle ja sen silmät oli siniset. Taivaan siniset. Mä ajattelin että nyt oli sopiva hetki lohduttaa. Nojasin pojan hartiaan ja katsoin sen kanssa taivaalle. Sen takki kahisi kun se kääntyi katsomaan mua.
-Ei se haittaa jos sä haluaisit olla apina, mä sanoin ja silitin sen poskea mun kuraisella kurahanskalla. Mikko nauroi ja pörrötti mun hiekanvärisiä hiuksia. Se veti poskiinsa ilmaa ja levitti korvansa isoiksi kuin apinalla ja katsoi kieroon. Mä aloin nauramaan ja tönäisin sen nauraen hiekkalaatikolle kumoon. Se veti mut vierelleen ja me kutitettiin toisiamme. Mikko jäi tuijottamaan taivaalle ja huokaisi hiljaa.
-Mä tahtoisin olla lintu, se sanoi ja osoitti taivaan yli lentävää haarapääskyä. Mä henkäisin ihastuneena ja käperryin Mikon kainaloon.
-Linnut on nättejä, mä sanoin ja nousin istumaan. -Niillä on isot siivet ja ne menee näin whump whump! Mä levitin käteni ja leikin että ne oli mun isot siivet. Mikko hymyili mulle.
-Sä oot ihana, se sanoi hiljaa ja punastui vähän. Mä aloin nauramaan ja heitin Mikkoa mun hanskalla. Mikko otti sen kiinni ja katsoi taas taivaalle. Hetken näin sen silmissä jotain, mitä en tunnistanut silloin. Surun.

Mikko ja mä mentiin samalle yläasteelle. Seiskaluokalla meidät nähtiin usein yhdessä, mutta kaikki loppui kun Mikon kaverit sanoi mun olevan Mikon tyttöystävä.
-En mä tunne sitä edes, joku outo joka roikkuu mussa, ei muuta, se sanoi ja lähti pois, kääntymättä taakseen. Mä jäin seisomaan koulun pihaan ja kyyneleet valu mun poskille. Mikko oli sanonut meidän ystävyyden irti. Se lopetti sen kaiken. Mä itkin monta viikkoa enkä mä saanut kyyneleitä loppumaan. Mikko oli mulle kun veli, se oli mun paras kaveri. Se oli mun ainoa turva kun muutin tokalla luokalla tälle paikkakunnalle. Se suojeli mua. Se oli mun oma suojelusenkeli. Ja nyt sitä ei enää ollut. Mä tahdoin vaan muuttua eläimeksi ja jäädä yksin metsään kyhjöttämään.

Kahdeksannella luokalla Mikko kulki omituisien ystäviensä kanssa. Sillä oli musta nahkatakki ja mustat, pitkät hiukset. Se kuunteli deathmetallia ja sillä oli bändi. Joskus se katsoi mua kun mä istuin käytävällä ja hiplasin mun hiuksia, jotka oli kasvanut pitkiks ja ne oli punertavat. Mikko ei sanonut mulle enää mitään, mut mulla oli sille paljon sanottavaa. Yhdellä välitunnilla kun sen kaverit oli kaikki jollain luokkaretkellä, mä kokosin itseni ja lähdin kävelemään sitä kohti. Istuin sen vierelle penkille ja katsoin taivaalle.
-Mä tahdoisin olla koira, eikä mulla olis mitään huolia. Mä vaan saisin nukkua ja tehdä mitä haluun, mä sanoin ja tunsin Mikon katseen kasvoillani.
-Mikä eläin sä haluaisit olla, Mikko? Mä kysyin ja mun ääni särähti. Mua itketti. Mikko katsoi ympärilleen kuin etsien kavereitaan. Mutta ei Mikko, ne ei ole täällä nyt. Sitten Mikko tuijotti kenkiään ja hieroi päätään hajamielisesti.
-Mä mikään helvetin eläin tahtois olla, Mikko sanoi matalalla äänellä. -En varsinkaan mikään saatanan piski, se lisäsi ja nousi tuolilta ja lähti nahkatakinhelma hulmuten pois. Ne sanat satutti mua. Ne raapi mun koiranturkkiin koloja ja karvat pöllys niiltä kohdin pois. Pian mä olisin alaston ja kuolisin kylmyyteen.

-Mikko on mun veli! Mä huusin mutta äiti ei kuunnellut mua.
-Ei Mikko voi muuttaa sun huoneeseen asumaan, äiti sanoi ja jatkoi ruoan tekemistä. Hypin äidin vieressä ja kitisin.
-Mikko on mun veli! Äiti, Mikko on ihana! Mä huusin ja itkin. Äiti heitti kauhan seinään ja tarrtui mua olkapäistä vihaisena.
-Ole hiljaa tai soitan Mikon äitille etttekä saa nähdä enää ikinä! OLE HILJAA!
Mä aloin itkemään ja juoksin huutaen huoneeseeni: -Vitun paska sä oot ihan tyhmä!
Mä lukitsin itteni vaaleanpunaiseen huoneeseeni ja revin mun vaaleenpunasen pupupehmolelun palasiksi. Mä huusin ja itkin. Ja kun mä katoin mun yöpöydälle, mä näin kuvan Mikosta ja musta hiekkalaatikolla. Mikolla oli sininen takki ja mulla punainen. Mikko hymyili virnistellen ja mä näytin kieltä. Ja mun käsi oli Mikon käden päällä.

Mä nojasin koulun seinää vasten ja katsoin taivaalle. Lintu. Mikko, sä tahtoisit olla lintu. Mikset sä voinut sanoa sitä mulle? Oliko se liian vaikeaa. Mikko, mihin sä olet mennyt?
Kotimatkalla mä kuuntelin mun lempimusiikkiani, heviä. Mä pyrin ajattelemaan kuin Mikko, että mä tietäisin mitä sen päässä liikkuu. Mä en tiennyt mitä se ajatteli musta, kai se mua vihas. Sydämensä kyllyydestä. Mä kävelin metsän ohi ja katsoin metsän sisään, niin kuin aina kävellessäni kotiin. Mutta tällä kertaa mä kuulin rapinaa. Mä pysähdyin ja jäin tuijottamaan metsän syvyyksiin. Rapinaa. Rapinaa. Juoksu askelia. Askelet tuli lähemmäs. Mä näin mustan hahmon juoksevan mua kohti. Apua! Mä otin jalat alleni ja juoksin tietä pitkin kotiinpäin. Se ei saavuttais mua, se ei sais mua kiinni... Mun ympärilleni kietoutuivat vahvat kädet. Henkilö haisi nahalta ja viinalta. Sen kädessä oli punaisia viiivoja. Mulla meni hetki tajuta kuka siinä oli, kunnes mä kuulin tutun hengityksen. Mikko. Sen käsissä oli viiltoja ja sen likaiset hiukset hipoi mun kasvoja.
-Sä tuut mun mukaani, se sanoi äänellä, joka ei kuulunut sille.
-Mikko... mä sanoin kovaan ääneen mutta Mikko repi mua metsää kohti.
-Mikko! Minne sä viet mua?!
-Saatanan luokse, se sanoi ja repi mua kovempaa. Mua alkoi pelottamaan ja mä yritin riuhtoa itseäni irti. Mihin se vei mua? Mitä se tekisi mulle? Mikko, mihin sä olet mennyt!??!
Metsässä oli paljon mustiin pukeutuneita ihmisiä. Osan kasvoilla oli mustavalkoinen maalaus, ja ne näyttivät pelottavilta. Joka paikassa haisi viina ja veri. Ne seisoi jonkinlaisessa ympyrässä ja niiden keskellä oli nyljetty kani. Niiden käsissä oli haavoja ja ne vuoron perään pudotti vertaan haavoista kuppiin. Sen jälkeen ne kiersi kuppia taas jokaiselle ja ne otti suuhunsa sormenpäällisen verran verta. Mua oksetti ja haju oli hirveä.
-Seuraava uhri, sanoi yksi hahmoista ja katsoi mua. Mä pelkäsin, mun sydän hakkas tuhatta ja sataa. Ne heitti mun jäniksen raadon päälle ja kaatoi lopun veren kupista mun hiuksille.
-Saatanasta olet tullut, saatanalle olet uhrattava, poika sanoi ja liikutti käsiään pääni päällä. Mä tärisin ja kyyneleet putoili kuolleen kanin päälle. Mä tiesin kuolevani, nyt mun hetki koittais. Mun puhelin oli taskussa ja mun teki mieli ottaa se ja soittaa kotiin. Mun teki mieli nousta ja lähteä juoksemaan. Mutta henkilöt olivat todennäköisesti poikia, ja kookkaita sellaisia. Ne tuijottivat mua verenhimoisesti.
-Puukko, sanoi yksi heistä ja lähtestyi mua puukon kanssa. Mikko katsoi mua ja hetken sen silmissä näkyi surua. Mä en nähnyt harhoja.
-Mikko, mä kuiskasin hiljaa kunnes poika repi mua hiuksista ja nosti puukon mun kaulalle. Se viilsi kevyesti mun kaulaan viillon josta valui verta. Mua sattui ja mä huusin.
-Mikko mitä sulle on tapahtunut? mä kuiskasin ja katsoin poikaa sen mustaksi maalattuihin silmiin.
-Mikko, mihin sä olet mennyt? Minne on mennyt se Mikko, josta mä välitin? Mun veljeni? Mä kysyin ja kaivoin taskusta valokuvan. Saman valokuvan joka oli ollut vielä muutama vuosi sitten mun yöpöydällä, punaisissa kehyksissä. Mikko tarttui kuvaan ja katsoi sitä. Sen kaveri tuli sen viereen ja katsoi kuvaa. Se alkoi nauramaan ja läimäisi Mikkoa selkään. Mikon katse oli ikävöivä. Se kääntyi katsomaan mua ja sen poskelle valui kyynel.
-Sä ... sä muistat vielä, se kuiskasi ja heitti valokuvan maahan. Se heitti verilasin kaverinsa kasvoille ja tarttui mua kädestä.
-Juokse! se huusi ja me juostiin. Oksat ratisi meidän jalkojen alla ja me juostiin kovaa. Kun me päästiin tielle, Mikko tarttui mua käsistä ja sen silmissä oli kyyneliä.
-Anteeks, se sanoi mulle hengästyneenä.
Mä odotin sen selittävän.
-Musta erilainen elämä oli niin hienoa.. Mä oon tehnyt niin paljon väärin. Mä oon tappanut eläimiä, lintuja ja kaneja ja... koiria...
Mun silmiin nousi kyyneliä.
-...Koiria??
Mikko nyökkäsi. Mä purskahdin itkuun.
-Mä tapoin meidän koiran, se kertoi. Mä löin Mikkoa kasvoille.
-SÄ TAPOIT TEIDÄN KOIRAN?!
Mikko nyökkäsi ja sen silmät oli nyt täysin märät.
-Mä en olis tahtonut! se huusi ja sen ääni tärisi itkun voimasta. Mä melkein ymmärsin Mikkoa, mutten kuitenkaan ymmärtänyt.
-Mä lopetin sun kanssa hengaamisen vaan muiden takia... Mä en silti kiellä, ettenkö olis ikävöinyt sua, se sanoi ja katsoi taivaalle.
-Musta ei tullutkaan koskaan lintua, vaikka mä olisin halunnut.
Ilman mitään sanomatta mä rutistin Mikkoa. Mä kiedoin käteni sen ympärille ja huomasin, kuinka laiha se tosiasiassa oli. Viina sen verestä oli alkanut häipyä ja se tuntui omalta itteltään. Se suuteli mun hiuksia ja mun poskia ja viimeisenä se katsoi mua silmiin ja painoi huulensa mun huulille. Sen suussa maistui vereltä ja kaljalta, mutta silti mä rakastin sitä. Mä rakastin sen suudelmaa. Ja mä annoin sille kaiken anteeksi.

Satoi vettä ja maa oli täynnä vesilätäköitä. Mun hiukset oli märät ja ne kehystivät märkiä kasvojani. Vesi kasteli mun valmiiksi märät ja rikkinäiset tennarit ja sai mun varpaat palelemaan. Korvissa mulla oli kuulokkeet mun soittimesta ja se syötti mun korviin mielipuolista musiikkia, mikä oli turruttanut mun aivot ja saanut ne valtaansa. Mun päässä soi sama musiikki päivästä toiseen, päivästä toiseen mä kuvittelin olevani jotain, mitä mä en ollut. Mä en ollut mikään kitaristi, enkä laulaja, mutta mä unelmoin siitä aina. Nytkin mä tahditin kävelyni musiikin tahtiin ja liikutin suutani laulajan sanojen mukana. Ja kun ohitseni ei kävellyt kukaan, annoin ääneni rikkoa hiljaisuuden. Kitara mun selässä pomppi ja selkään sattui, mutta mä tunsin oloni heti paremmaksi kun mä sain ääneni kuulumaan soittimesta kuuluvan musiikin läpi. Mä kuvittelin itteni lavalle ja eteeni yleisöä. Mitä sitten? Mitä mä tekisin suurella fanijoukolla? Olisiko se mulle elämä? Ei, vaan se, että mä löytäisin musiikin kautta elämän. Musiikki olis mulle polku kulkea, polku joka veis mut perille. Tai polku jota harhailisin koko loppu elämäni.

Treeniksellä oli pimeää. Siellä ei ollut vielä muita. Mä avasin oven joka narisi ikävästi ja sitä piti repiä auki, että se aukesi. Sisällä haisi paska. Mä laitoin valot päälle ja aloin kaivamaan kitaraa laukusta. Mun nenä oli jo tottunut hien tunkkaiseen hajuun meidän kämpällä, ja aina se toi mun mieleen intohimon. Sen intohimon mitä musiikki mussa herätti. Sitä mä kaipasin, ja siks mä laitoin nupit kaakkoon ja aloin soittamaan. Kun mä sain vähän hikeä pintaan ja fiilistä peliin, mä vaihdoin soiton kokonaan slovariks. Mä kehittelin vanhoista biiseistä omia versioita ja aloin laulamaan omilla sanoilla.

"Sulje silmäsi ja kuuntele kun tuuli kuiskaa
älä katso taaksesi
Sulje mielesi kaikelta muulta
on hetki viimeisesi
Jos saisit päättää miten kuolet
sä tekisit sen näin
sä jäisit hiljaa hetkeen
hiljaa kellumaan
Mä huomaan et sä jäät...

Sulje silmäsi kaikelta avaruudelta
säästä mieltäsi miljoonilta pommituksilta
älä sano että kaikki
on pian ohitse
älä sano että mitään
ei koskaan ollutkaan
Ja mä huomaan et sä jäät

Se riittää että on paikka
jossa hiljaa odottaa
Se riittää että on elämä
jota jossain kuluttaa
On liikaa jos on joku
jonka syliin painaa pää
se riittää
en kaipaa enempää..."

Ovi kävi ja kun avasin kyyneleiset silmäni, näin ovella lopun bändin seisomassa ja tuijottamassa mua. Mä tuijotin niitä takaisin ja katsoin kitaraani.
-Keksin uuden biisin... kuiskasin hiljaa ja niiskaisin ja kuivasin kyyneleitä mun poskilta. Mä en tahtonut hajota just nyt, kaiken tän kansan edessä. Mutta kaverit ymmärsi mua, ainakin sen verran ettei ne sanonut mulle mitään. Mutta mä näin, että reenien ajan ne vilkuili mua kun varmistaen, että mä istun siinä vielä ja oon hengissä.

Mun poskia kuumotti ja mun oli muutenkin kuuma. Ulkona mä vedin kylmää iltailmaa keuhkoihini ja istuin hetkeksi portaille. Mua särki jalkoihin se kaikki hyppiminen ja mä olin ilonen. Sitä saatto sanoa musiikin tuottamaksi raukeudeksi. Ja sitä mä rakastin. Musiikkia. Se ei koskaan jättäis mua. Mä tuijotin mun käsissäni olevaa plektraa ja koskettelin sitä. Sen pää oli kulunut ja käpristynyt kaikesta soitosta, mutta se oli mun onnen plekuni. Se oli musta ja siinä oli pääkallo ja noppia ja siinä luki "Lucky thirteen". Mä jouduin aina paniikkiin jos olin hukannut sen. Ja aina se löytyi. Aina mä näin sen kurkistavan jossain ja muistuttavan mua siitä, kuinka tärkeetä on pitää tavarat järjestyksessä. Ja niin mä sit opin pitämään, aina joskus. Mä olin huomaamattani kaivanut kitaran taas pussista ja näppäilin sitä varovasti. Mä en halunnut rikkoa illan tuomaa hiljaisuutta. Kaverit oli lähtenyt johonkin, kotiinsa tai juomaan, ja mä olin jäänyt ylläpitämään reenien jälkeistä raukeutta. Kitarani ja minä. Mitä muuta mä voisin toivoa? Säikähdin kun joku yskäisi ja kuului kolinaa. Sä kävelit kämpältä ja suljit oven. En ollut huomannut että jäit sinne. Väänsin jonkun virnistyksen tapaisen ja jatkoin taas keskittyneenä soittoa. Taivas oli tummansininen ja pilviä tuskin erotti. Sä seisoit hetken pihassa ja tuijotit mua. Ja mun kitaraa. Mun elämää. Et uskaltanut rikkoa hiljaisuutta ja tunnelmaa, joten istuit portaille, vähän ylemmäs kuin minä ja katsoit kuinka näppäilin varovasti kitaran väriseviä kieliä. Enkä lopettanut. Jokin yhdisti meitä siinä istuessa. Oliko se kitara vai se hetki, reenien jälkeinen autuus. Mä en tiennyt mitä se oli, mutta se sai mut punastumaan ja soittaminen kävi vaikeammaksi. Kun varovasti kosketit olkapäätäni, jäi kosketuksesi lämpö siihen loppu illaksi. Yöllä tunsin yhä, kuinka hengitit hiljaa takanani ja kosketit olkapäätäni ja sanoit:- Sä oot ihana kun jaksat vieläkin soittaa.

Ne sanat jäi mun sisälleni, ne kosketti mua hiljaa missä mä ikinä olinkin. Mä olin ihana kun mä jaksoin soittaa... Luin lausetta päässäni tuhannesti ja aloin kantamaan kitaraa mukanani minne ikinä meninkin. Se oli mulle tapa rentoutua. Tapa ajatella asioita. Kerran koulun jälkeen kävelin puistoon ja istuin puiston penkille kitarani kanssa. Ristin jalkani ja riisuin takkini penkin viereen. Aloin soittamaan lämmittelyksi tuttuja sävelmiä, ja lopetin illalla hiljaiseen melodiseen kappaleeseen, jonka keksin siinä istuessani. Kitaran äänet valtasivat mieleni ja aloin hiljaa hyräilemään.

"Lennän pois
kuin lintu, lennän luotasi
Lennän hiljaa et kuule
kuiskaustani
Enhän saa sua kyyneliin
tulenhan taas takaisin
kun hetki lyö

Tuuli huutaa korvassasi
kertoo missä meen
Tahtoisit sä nähdä kuinka pärjään
mitä teen
Näe et kuin pelkän kuvan
jostain takaa vuosien
Mutta lupaukses pidät
kun sanoit:
Minä koskaan itke en

Tuuli kosketa hiuksiani karheita
tuuli jätä huulilleni sanat
älä jätä huomista
älä jätä eilistä
anna elää tässä päivässä
ja anna muiden unohtaa
että milloinkaan elin tätä maailmaa..."

Tuijotin plektraa käsissäni. Se taipui jo. Se oli niin vanha ollakseen ehjä ja kuin uusi. Hiljaiset askeleet puiston hiekkatiellä herättivät mut ajatuksistani.
-Sä soitat vieläkin, sä sanoit ja istuit mun viereen penkille. Sä olit niin kaunis siinä vieressäni, siinä hetkessä. Jokainen sanasi kosketti mua enemmän kuin mikään. Sä olit kuin kitara mulle.
-Mitä sä täällä kuljet? mä kysyin varovasti.
-Kuulin soittos ja seurasin kitaras ääntä, sä sanoit virnistellen. Tönäisin sua kylkeen ja hymyilin. Nauru olisi rikkonut sen tunnelman. Sit mun kasvot muuttu ilmeettömiksi. Mä mietin.
-Ootko sä koskaan miettinyt musiikin syvää tarkoitusta? Mä kysyin ja pelkäsin vastaustasi.
Mietit hetken, ehkä liikaa, ja annoit mun nähdä kasvosi. Hymysi oli vastustamaton.
-Joo, olen mä. Mulle musiikki on iso osa elämää ja ilman sitä mä en voi elää. Ilman sitä mä en oo mitään. Se on kun egonkohotuskoira noille joillekin ihmisille. Mutta se on vielä jotain parempaa..
Mä hiljenin, mutta hymy nousi mun kasvoille. Yrititkö sä sanoa sitä, mitä mä ajattelin? Et sä ajatellut sanoa, sillä hetken päästä kosteat huulet tuntuivat huulillani. Kaikki oli niin siinä hetkessä, se oli niin jotain uskomatonta että mä muistan sen aina. Se oli musiikkia. Se suudelma oli mulle kun musiikkia.
-Sä oot inspiroinut mua, mä kuiskasin. Sä tiesit sen. Mun kaikki sanat kertoivat meistä. Mun elämästä. Susta. Maailmasta. Ihmisistä. Me oltiin osa sitä kaikkea. Ja sä hymyilit ja kiedoit kätesi mun ympärille ja puristit varovasti.
-Sä oot ihana kun sanot noin, sä sanoit hiljaa ja painoit ujona pääsi olkapäätäni vasten.

Ja kun sä lähdit, mä jäin. Mulla ei ollut kun musiikki mun mukanani. Mä jäin puiston penkille ja koskettelin plektraani. "Lucky thirteen," mä kuiskasin hiljaaa. Ja kun sä lähdit ,mulle jäi pelkkä plektra.

(tämäkin teksti kopioitu IRC-Galleriasta)